Orwell ja vuosi 1984 - tuolileikki johtajuudesta

Vuonna 2020 varmaan eniten käytetty sana sosiaalisessa mediassa tai mm. uutissivustoilla on eittämättä korona.

Koronan vaikutusta talouteen on ennakoitu ja analysoitu niin huolellisesti että varmaankaan ei yhtään näkökulmaa tai uutta mielipidettä voida asiaan enää tuoda. On syntynyt tuhansittain uusia asiantuntijoita ja myös vallankäytön jakaantumista. Suomessa kipuillaan suositusten, sääntöjen ja perusoikeuksien määrittelyssä.

Tosiasiat ovat tosiasioita ja ne ovat kaikkien tiedossa eikä niistä sen enempää. Sen sijaan maailman tilanteet ja tapahtumat herättivät ajatuksen, jotka melko osuvasti on kuvannut George Orwell vuonna 1949 romaanissaan "Vuonna 1984"

Brexitin, koronavilkkujen, Valok-venäjän, Navalnyin sekä lähestyvien yhdysvaltojen vaalien aikana voimme hetken pohtia romaanin narratiivia ja sen soveltuvutta tähän aikaan, jossa elämme. 

Kirjan tapahtumat osuvat Dystopian maailmaan (uopian vastakohta) jossa on kolme suurvaltaa; Oseania, Euraasia ja Itä- aasia. Kyseiset suurvallat taistelevat loppumaailman rippeistä maailmassa, jossa mm. käytetty kieli ei mahdollista valtaapitävien kritisoinḿista. 

Suurvallat tekevät keskenään erilaisia keskinäisiä sopimuksia, jossa aina kolmas osapuoli jää altavastaajan asemaan. Tämähän vastaa täysin nykymaailman tilannetta, jossa syntyy Brexit ja britit odottavat tekevänsä amerikkalaisten kanssa EU:ta paremman sopimuksen. Toisaalta voimme pohtia nykyisiä konfliktialueita Krimistä Syyriaan yms. Näissä konflikteissa on samat vallankäyttäjät omista intresseistä riippuen välillä samalla puolella pöytää ja seuraavalla viikolla eri puolilla pöytää toisella konfliktialueella. Siinä missä 2000- luvun alkuvaiheen radikaalijärjestöt syntyivät suurvallan politiikkaa toteuttaviksi käsikassariksi, 20 vuotta myöhemmin samat organisaatiot ovat samojen tahojen suurimpia vihollisia.

Romaanin alkuvaiheissa siihen suhtauduttiin monissa yhteiskunnissa kielteisesti tai jopa kokonaan kiellettiin julkaisemasta. Eritoten keskusvaltaisissa yhteiskunnissa nimiä sen enempää mainitsemasta.  

Maailman poliittinen näyttämö on muuttunut valitettavan vähän romaanin julkaisun jälkeen. Diktaattorimaiset otteet ovat pikemminkin lisääntyneet kuin vähentyneet maailmassa. Jollain tavalla ei välty ajatukselta, että maailman muuttuessa läpinäkyvämmäksi ja tiedonkulun nopeutuessa, tilalle syntyy defenssireaktion lailla voimakkaampaa vallan käyttöä ja vastakkainasettelua.

Vallan käytössähän yksi keskeinen elementti on vastakkainasettelu, yhteinen vihollinen, ulkoinen paha. Vallankäyttäjän tulee yksinkertaisella tavalla uskotella "alamaisilleen" ulkoisen vihollisen olemassaolo. Persuilla se on ulkomaalaiset, Trumpilla demokraatit, Putinilla Nato, Kiinalaisilla länsimaat, Pohjois-Korealla koko muu maailma ja kirkolla saatana. Saksalaisilla vihollinen tuli etnisestä väestöstä kuten myös monessa muussa konfliktissa on tullut. Kuinka monta henkeä on menetetty etnisissä "puhdistuksissa"?

Poliittisessa tutkimuksessa on havaittu vastakkainasettelun viimeisissä eduskuntavaaleissa hyödyttäneen sekä Vihreitä että Persuja heidän ollessa toisiaan vastaan. Lähtökohtaisesti jokainen meistä tarvitsee aatteen jonka puolesta taistella. Muussa tapauksessa tunne ja motivaatio jää puolitiehen.

Onko tämä sitten oikea tapa? Ottamatta siihen kantaa, se on eittämättä hyvä tapa hallita ihmisiä. Kaikki diktaattorit ovat tässä olleet vähintäänkin kohtuullisen hyviä tässä.

Löytyykö siis tästä analogia menestyksekkään johtamisen maailmasta? Kuinka nykyaikaisia yrityksiä johdetaan ja voimmeko oppia tästä jotain?

Nykyisissä yrityksissä ei enää onnistuta pelolla johtamisen kautta vaikka Trump edelleen luulee asian näin olevan. Menestyvässä yrityksessä ratkaiseva kysymys on, kuinka hyvin johto saa alaiset suoritutumaan ja laittamaan itsensä likoon. Tämä taas tapahtuu siten, että johto antaa alaisilleen tehtävien lisäksi avaimet kassakaappiin, valtuudet vaikuttaa yrityksen tulevaisuuteen. Yhteinen hyvä synnyttää suurempaa hyvän virtaa kuin oligarkistinen johtaminen. Vauraus, niin materialistinen kuin henkinenkin, voi syntyä vain ja ainoastaan jakamiseen pohjautuvalla vallankäytöllä. Kolikon kääntöpuoli on se, että valtaapitävät luopuvat Ikarostakin vaivanneesta kunnianhimosta. Erinomaisissa yrityksissä tämä on jo todettu. Kuitenkin 95% yrityksistä ovat edelleen korkeintaan hyvän tasolla ja vaikka matka erinomaiseen voisi olla matkassa lyhyt, on se inhimillisessä toiminnassa valovuoden mittainen. Tämä taas johtuu siitä, että johdolta edellytetään kykyä antaa hetkeksi omasta kakusta pois ja hyväksyä se, että ei toimitusjohtajankaan sormesta jää vesilasiin kuoppaa. Kyseessä on poisoppimisen prosessi, joka on kaksinverroin perusoppimista vaikeampaa eikä sitä juurikaan yksin peilin edessä pysty oppimaan.

Mitä tulee poliittiseen järjestelmään ja vallan käyttöön näillä areenoilla, olen valitettavasti skeptinen tämän suhteen. Koko poliittinen vaikutusvalta perustuu vallan keskittämiseen ja jatkuvaan tarpeeseen sen kasvattamiseen. Valitettavasti maailmassa, jossa eletään gallupista toiseen ja johtamisjärjestelmään, jossa kilpaillaan desimaaleista ja enemmistöosakkuuksista, ei ole näkyvissä aitoa rakentavaa johtajuutta. Aito johtajuus rakentuu luottamuksesta ja vahvasta itsensä tuntemisesta, ei siitä mitä lukee käyntikortissa tai cv:ssä.